Seuraa (some)

Tämän blogin ylläpitämisen olen lopettanut 2013. Kirjoittelu jatkuu sosiaalisessa mediassa. Keväästä 2017 olen ylläpitänyt uutta blogia osoitteessa leskinen.net/blogi.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Puoluepolitiikkaa


Olin marraskuun lopulla todistamassa kristillisdemokraattien nuorten Lapin piirin perustamista Rovaniemellä. Perustamiskokous oli jatkoa KD:n Lapin piirin kokouspäivälle, jolloin muun muassa nykyinen puheenjohtaja luovutti tehtävänsä eteenpäin. Liityin samaisessa perustamiskokouksessa KD-nuorten jäseneksi, mutta en puolueeseen.

Sitoutuminen politiikkaan ei ole ollut minulle koskaan hetken mielijohdetta, vaan eräänlaista asemoitumista, oman sijainnin osoittamista muodollisella jäsenyydellä. Olen periaatetasolla ollut toistakymmentä vuotta lähellä kristillisdemokraatteja ja ajoittaisesta kriittisyydestä huolimatta tietämättänikin identifioitunut puolueen kanssa. Päätös olla liittymättä emopuolueeseen ei kuitenkaan ole tapa pitää etäisyyttä poliittiseen sitoutumiseen, vaan heijastaa vaikeasti määriteltävää paikkaani poliittisella kentällä. Tällä hetkellä poliittinen vaikuttamiseni on vähemmän yhteiskunnallisista ja valtakunnallisista asioista kiinnostumista ja paljon enemmän yhteisöllisiin asioihin vaikuttamista. Lyhyesti sanottuna, en ole koskaan tavoitellut enkä tavoittele poliittisia virkoja.

Eniten kristillisdemokraattiseen politiikkaan minua kytkevät sen pragmaattiset arvot. Kristillisdemokraatit ajavat pitkälti niitä asioita, jotka ovat läsnä 'tässä ja nyt', tämän päivän suomalaisessa elämäntavassa. Tärkeimmät arvot ja uudistukset eivät löydy tuolta jostain vasemmistolaisen reformin takaa, amerikkalais-oikeistolaisessa unelmasta tai kasvavasta Euroopan integraatiosta. Oikeat arvot löytyvät arjen keskeltä, perheestä, jota monet poliittiset ajattelijat aina antiikin Kreikasta alkaen ovat halveksineet primitiivisenä arkisuhteiden alueena. Samanaikaisesti KD on kuitenkin vahvasti arvopuolue: toisin sanoen se pitää yllä ajatusta siitä, että puhe arvoista ei ole aikansa elänyttä ja että sillä voi edelleen rakentaa yhteisöllistä elämistä. Kun kristillisdemokraattien kokoontumisissa puhutaan perhe- tai muiden arvojen puolustamisesta, takarivissä ei tirskuta.

Pitkään KD on joutunut kantamaan mainetta yhden asian liikkeenä. Avioliitto ja abortti on nähty ainoina asioina, joiden kautta neljän prosentin kannatusta nauttiva puolue on muista erottautunut. Vaikka kovan paikan tullen otan näissä kysymyksissä konservatiivisen kannan, on näillä kahdella kysymyksellä käännetty monen konservatiivisen äänestäjän koko poliittinen käyttäytyminen ylösalaisin. Uskallan väittää, että se kova paikka ei ole nyt. Konservatiivit ovat viime vuosina ratsastaneet katastrofimaisen näyn varjolla, joka ei kuitenkaan ole totuudenmukainen näky elämästämme ajasta. Erityisesti perinteinen avioliitto on ollut ikäänkuin akseli, jonka ympärillä koko poliittinen koneisto on pantu liikkeelle tiettyyn suuntaan amerikkalaisen republikaanipolitiikan tapaan. Se on ollut kynnyskysymys, jonka rinnalla muut poliittiset kysymykset ovat toissijaisia.

En myöskään jaa sitä kristillis-kulttuurista uskomusta, jonka mukaan KD on konservatiivisen kristityn automaattinen tai edes ensisijainen puoluevalinta. En näe ongelmaa siinä, vaikka kristityt olisivat vuoden 2012 presidentinvaaleissa äänestäneet Pekka Haavistoa molemmilla kierroksilla. Tämä johtuu politiikan ja maailmankatsomuksellisten asioiden välisestä mekaanisesta erosta: politiikka on mahdollisen taidetta, siinä pätevät omat erilliset lakinsa.

KD pitää kuitenkin yllä erästä tärkeää arvoa eli uskonnon ja politiikan läheistä kytköstä. Kristillinen politiikka on kuin siedätyshoitoa sille 1800-luvun liberalismin jäännökselle, jonka mukaan uskonto ja politiikka kuuluvat erilleen ja jonka opeissa ihmisten ainoat hyväksyttävät poliittisen lojaalisuuden kohteet ovat joko monikansallinen markkinamekanismi tai suvereenisuutta ylläpitävä kansallisvaltio. Näin siis kristillisdemokratia Suomessa on edelläkävijä siinä kehityksessä, joka viime vuosikymmenten aikana on näkynyt maailmankatsomuksen nousemisena politiikan areenalle.

Samaten puolueessa lähimmäisenrakkauden usein vaikeasti määriteltävä periaate on jatkuva omantunnonkysymys. Siksi kristillisdemokraatti löytää itsensä aina hitusen vasemmalta.

Päivitetty 4.1.2014, pieniä lisäyksiä.

Kuva: Juan Gris, The Open Window, 1921. WebMuseum http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/gris/open-window/

maanantai 11. marraskuuta 2013

Juha Ahvion kulttuurimarxismi

Viime vuoden loppupuolella yllätyin törmätessäni suomalaisessa keskustelussa aiemmin amerikkalaisessa mediassa kuulemaani neokonservatiiviseen puheeseen, jonka luulin olleen eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna liian etäistä rantautuakseen Suomeen. Olin seurannut amerikkalaista politiikkaa tiiviisti WTC-iskujen jälkeen, ja erityisesti republikaaninen poliittinen retoriikka oli tullut tutuksi. Nyt kuitenkin törmäsin tiettyihin käsitteisiin ensimmäistä kertaa suomennettuina. Asialla olivat TV7-kanava ja kristillinen Patmos-lähetyssäätiö.

En tietysti malttanut pitää näitä havaintojani salassa, joten harrastin jonkin verran kommenttienvaihtoa Patmoksen henkilöiden kanssa Facebookin kautta. Nämä kommentoinnit johtivat minut lopulta esiintymään Radio Deissä 31.8.2013 Patmos-lähetyssäätiön Ristitulta-ohjelmassa dosentti Juha Ahvion vastakeskustelijana. Lähetyksen otsikkona oli raflaava Seksuaalivallankumouksen salajuonet ja avioliiton alasajo. Ohjelma on kuunneltavissa Studio24:n arkistosta.

Kyseessä on Juha Ahvion analyysi kansainvälisen vasemmiston kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen 2010-luvulle sekä sen vaikutuksesta suomalaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Erityisesti Ahvion kohdalla kyse on reaktiosta seksuaalivallankumouksen perintöä ja sitä kautta sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan. Aluksi arvelin kyseessä olevan pyrkimys saada oikeistolaiselle asialle lisäarvoa halpojen kopioiden kautta. Erityisesti kiinnitin huomiota TV7:n ohjelma-arkiston otsikoihin, joiden mukaan Suomea uhkaa vasemmistolainen kulttuurivallankumous ja että homoliikkeen taustalla on salattu kansainvälinen agenda. Kaikki tämä muistutti varsin paljon amerikkalaisen oikeiston puhetta "kulttuurisodasta" tai siitä, miten liberalismi – kuten sosiaalista vasemmistoa Amerikassa kutsutaan – on tuhoamassa länsimaisesta kulttuurista kaikkea arvokasta, kunniallista ja kristillistä.

Ahvion väitteissä keskeistä on ilmiö nimeltä kulttuurimarxismi. Ahvion mukaan kyse on perinteisen marxilaisuuden ja 1800-luvun kansainvälisen sosialismin jälkeen syntyneestä eurooppalaisesta akateemisesta ja filosofisesta suuntauksesta, joka 1950-luvulle asti pyrki herättämään uudelleen Marxin ja Engelsin perinnön kulttuurisessa viitekehyksessä. Taloudellisen ja materiaalisen lähtökohdan sijasta kulttuurimarxismi ajoi kulttuuriin, politiikkaan, taiteeseen, tieteeseen ja uskontoon kohdistuvaa uudistusta tai jopa vallankumousta. Kulttuurimarxismin ytimessä on Frankfurtin koulukuntana tunnettu akateeminen liike, jonka suurin saavutus oli 1950-luvun kulttuurintutkimus ja niin sanottu kriittinen teoria mannermaisessa filosofiassa. Ahvion mukaan kulttuurimarxismin yksi keskeisiä vihollisia ovat perinteinen kristillinen moraali sekä Raamatun kymmenen käskyn periaatteet. Ahviolle kulttuurimarxismi on vasemmistolaisen vallankumouksen ja sosialistisen utopian esiin tuomista uusissa vaatteissa.

Kulttuurimarxismi on käsitteenä peräisin amerikkalaiselta oikeistolta, eikä tavallinen yhteiskuntatieteiden opiskelija törmää siihen. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisissä artikkeli- ja viitetietokannoissa (SAGE, Ebsco, ProQuest) termi tuottaa vain viittauksia oppihistoriallisiin tutkimuksiin ja sitaatteja amerikkalaisten konservatiivien teksteistä – ei suoraan vertaisarvioitua tutkimuskirjallisuutta. Termi on kuitenkin tuttu akateemisen maailman ulkopuolisista teksteistä ja jyrkän vasemmistovastaisista blogeista, jotka eivät kelpaa akateemisen tutkimuksen lähdeaineistoksi. Kuitenkin kulttuurimarxismia väitetään akateemisesti ilmiöksi ja jopa länsimaista vasemmistoa hallitsevaksi suuntaukseksi. Näin yliopisto-opiskelijana minun pitäisi siis ehkä todeta, että empiiristen todisteiden valossa kulttuurimarxismia ilmiönä ei ole edes olemassa.

Ahvio kuitenkin argumentoi, että kulttuurimarxismi käsitteenä kuvaa hyvin marxilaisen vasemmiston uutta järjestäytymistä toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Tässä kohdassa herää epäilys, miksi käyttää tästä vasemmistolaisesta liikehdinnästä ei-tieteellistä käsitettä, joka on amerikkalaisessa konservatismissa käytetty poliittinen lyömäase. "Kulttuurimarxismi" on amerikkalainen kirosana, kun halutaan synnyttää mahdollisimman suutta närkästystä ja suuttumusta liberaalista kehityksestä. Termin ahkerimpia käyttäjiä ovat kylmän sodan aikana uraa tehneet amerikkalaiset oikeistokonservatiivit kuten Pat Buchanan.

Vuoropuhelumme perusteella voin sanoa olevani Ahvion kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Eurooppalainen akateeminen maailma elää selkeästi jälkimarxilaista aikaa, ja iso osa tämän päivän yhteiskuntatiedettä ja poliittista filosofia kaipaa marxismin uudelleen herättämistä. Frankfurtin koulukunta ja sen kriittinen teoria ovat antaneet nykyiselle akateemiselle keskustelulle tärkeitä eväitä. Talousoikeistolaisella konservatiivilla on kaikki oikeus olla valistuneesti huolissaan uusvasemmiston noususta myös tämän päivän Suomessa.

En kuitenkaan allekirjoita Ahvion esittämää kulttuurimarxismin, seksuaalivallankumouksen ja sukupuolineutraalin avioliiton kytköstä. Logiikka on yksinkertaisesti liian epäilyttävää. Ensinnäkin ajatus siitä, että suomalainen yhteiskunta on kääntänyt kurssinsa kohti kulttuurimarxilaista vallankumousta on yksinkertaisesti liian suuri luottamuslause akateemiselle yhteiskuntafilosofialle. Kriittinen teoria on ollut ja säilyy edelleen marginaali-ilmiönä, jonka vuotamisesta suomalaiseen päivänpolitiikkaan ei ole minkäänlaista pitävää todistetta. Jos näin olisi, akateeminen postmoderni filosofia käytännössä ohjaisi suomalaista moraalista kehitystä ja olisi sen vahva taustavoima. Kuka voi väittää näin olevan?

Kulttuurimarxismi on helppo ja houkutteleva vihollinen, likainen ja salakavala jälkikommunistinen juoni. Sukupuolineutraalille avioliitolle on helpompi löytää samanmielisiä vastustajia, jos kehityksen taustalla on vaikuttaja, joka ei ainoastaan tavoittele tiettyjen kyseenalaisten oikeuksien lisäämistä, vaan uhkaa koko länsimaista elämäntapaa. Kulttuurimarxismi muistuttaa siis Ahvion ajattelussa muun muassa islamin tai liberaaliteologian uhkaa (ks. esim. Ahvion uusin blogiteksti). Kaikki nämä kolme toisiaan muistuttavaa vihollista luovat Ahvion teksteissä kristinuskolle ajankohtaisen ja todellisen uhan. Vihollinen on moninaisuudesta muodostuva rintama: totaalinen, kaikenkäsittävä. Sivuvaikutuksena Ahvio saa konservatiiviset lukijansa kääntymään huolestuneena myös muita kristittyjä vastaan.

Yhdennäköisyys tai havaittava kuvio ei ole automaattisesti todiste syy-seuraussuhteesta. Esimerkiksi Suomessa sukupuolineutraalin avioliiton taustasyyksi voi esittää moniakin ideologisia juonteita, joista vain murto-osa on akateemisen vasemmiston heiniä. Myös talousliberaali vahvojen yksilönvapauksien ja -oikeuksien kannattaminen voi johtaa samaan suuntaan. Ahvion pyrkimys saattaa sukupuolineutraali kehitys yksinomaan uusvasemmiston syyksi ei ole tyhjentävä eikä riittävän uskottava selitys.

Iso osa sukupuolineutraalista kehityksestä voi olla myös täysin ei-ideologista. Usein kyse on täysin arkisesta inhimillisestä päättelystä, jossa ystävä- tai perhepiirissä olevalle homoseksuaalille toivotaan oikeutta avioliittoon puhtaasti sosiaalisista syistä. Tällaista tapahtuu usein myös oikeistoliberaalissa kontekstissa, jossa on opittu ymmärtämään ihmisen arvo ja ihmisluonto yksinomaan maksimaalisten yksilönoikeuksien ja vapauksien kautta. Taustavaikuttimien ei tarvitse olla lähelläkään akateemista vasemmistoa.

Ahvion malli vahvistaa oikeiston piirissä aika ajoin esiintyvää ajatusta, jonka mukaan kaikki perinteisten kristillisten arvojen vastainen kehitys on vanhan kommunismin tai sosialismin ilmentymää. Tämä ajattelutapa oli voimissaan joissain äärioikeistolaisissa liikkeissä kylmän sodan aikana ja ilmeni läpi 1900-luvun jykkänä kommunisminvastaisuutena. Myös Ahvion kohdalla on vaikea olla näkemättä vihollisrintamaa suureksi osaksi kuvitteellisena. Tässä kohdin kulttuurimarxismi-käsitteen puuttuminen akateemisesta kirjallisuudesta vain vahvistaa ajatusta kuvitellusta vihollisesta. Ahvio ei itse ole millään mittarilla äärioikeistolainen, vaan konservatiivinen talousliberalisti, mutta tarjoaa äärioikeistolle juuri sellaista poliittista materiaalia, jota se tällä hetkellä kipeästi kaipaa.

Seurauksena voi olla (ääri)oikeistolainen ilmapiiri, jossa kaikki tietynlaisen dogmaattisuuden vastustaminen tai kyseenalaistaminen nähdään sosialistisena vallankumoushaaveena tai koko länsimaisen elämäntavan romuttajana. Logiikka on tietysti virheellistä, mutta on lähellä Ahvion mielikuvaa sukupuolineutraalin avioliiton tavoitteista. Esimerkiksi yksi Miten tähän on tultu? -teoksen kliimakseista on huoli sukupuolineutraalin avioliiton vaikutuksista Suomen oikeistolaiselle talouskehitykselle, mikä mainitaan uhkana mutta jätetään kuitenkin täysin perustelematta.

Kulttuurimarxismi on Suomessa ennen kaikkea ahviolainen ilmiö: ei uskottavalla tavalla relevantti taustavaikutin, mutta kuitenkin tietyissä oikeistolaisissa reaktioissa elävä tulkinta tämän päivän tapahtumista. Suurimmassa osassa konservatiivisista piireistä Ahvion ajattelu nähtäisiin liian jyrkkänä. Ilman Ahvion tekstejä kulttuurimarxismin vaikutusta tai olemassaoloa Suomessa ei tulisi ajatelleeksikaan.


Ahvio, Juha (2012). Minne menet Suomen Siion? Kuva ja Sana. ISBN 978-951-585-264-9
Ahvio, Juha (2013). Miten tähän on tultu? Seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret. Kuva ja Sana. ISBN 978-951-585-278-6

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Kristillisen uskon perusteista



(Sekalaisia ja jäsentelemättömiä mietelmiä uskon ja järjen suhteesta.)

Apologetiikka on aina muodissa. Suomessakin luetaan runsaasti William Lane Craigin ja Alvin Plantingan kaltaisia uskon puolustajia, ja yliopistoissa toimii Veritas Forum, joka on lähinnä kristinuskon ja tieteen suhteeseen keskittyvä kiertävä paneeli. Vasta avattiin myös uusi uskon puolustamista popularisoiva sivusto Areiopagi.fi. Kristinuskon ja siihen liittyvän maailmankatsomuksen puolustaminen kaikilla elämänalueilla on tietysti ilahduttavaa ja tervetullutta.

Toisaalta apologetiikassa pesii pienimuotoinen ongelma. Apologeettiset puheenvuorot nojaavat pitkälti perinteiseen logiikkaan ja niin sanottuihin deduktiivisiin argumentteihin sekä uskon ja luonnontieteiden väliseen kinasteluun. Näin ollen uskon puolustamisessa näyttäisi olevan taipumusta fiksaatioon ylistää uskon ja tieteen yhteensopivuutta liiaksikin. Teoreettinen väite siitä, että usko ja tiede elävät täydessä harmoniassa keskenään, on epäilyttävä. Näyttää siltä, että apologeetikot ovat löytäneet kaksi henkistä instituutiota, joiden välillä ei ainoina maailmassa ole minkäänlaisia jännitteitä. Vastaavia jännitteitä löytyy kaikilta muilta elämänalueilta: arvojen ja käytännön välillä, toiveiden ja todellisuuden välillä, oikeuksien ja velvollisuuksien välillä, rikoksen ja rangaistuksen välillä, ja niin edelleen. Konfliktien täydellinen puuttuminen vaikuttaa siltä, että ainakin toinen käsitteistä on vain retorinen, kompromisseille altis tai jopa sisällöllisesti tyhjä. Uskon puolustamisessa ei ole tarpeen peitellä tai vältellä jännitteitä ja epäjohdonmukaisuuksia, joten selvästi iskulause tieteen ja uskon harmoniasta palvelee defensiivistä tarkoitusta tieteen saavutusten edessä.

Yhteiskuntatieteiden lukijana minua myös harmittaa, että uskon ja tieteen välinen keskustelu on typistetty koskemaan vain luonnontieteitä. Myös edellä mainittu Areiopagi-sivusto on ilmeisesti myös sivuuttanut kaikki muut tieteenalat ja keskittyy 1900-luvulta perittyihin argumentteihin muun muassa "aukkojen Jumalasta" tai kosmisesta hienosäädöstä. Ihmistieteistä löytyisi paljonkin kaluttavaa eri maailmankatsomusten puolustajille. Ihmistieteiden kautta voisi avautua aivan toisenlainen uskon ja tieteen välinen vuoropuhelu.

Perinteisiin argumentteihin tukeutuvassa uskon puolustamisessa on myös se heikkous, että ne eivät riittävän voimakkaasti haasta oletusta järjen autonomiasta, vaan näyttävät työskentelevän sekulaarin järjen luomalla areenalla. Apologeettiset argumentit vetoavat usein puhtaaseen logiikkaan, puhtaaseen rationaalisuuteen ja filosofisen deduktion voimaan. On aivan aiheellista kyseenalaistaa puhtaan järjen mahdollisuus ja erityisesti sen irrallisuus ennakkoasenteista, intuitiosta, arvoista tai uskosta.

Usko on laajasti käsitettynä kokonaisuus, johon liittyvät hengellinen kokemus, uskonnolliset uskomukset ja uskonnon harjoittaminen. Järki taas on se uskonnollisista uskomuksista irrallaan oleva henkisen elämän osa-alue, jossa todellisuutta jäsennetään loogisesti, kriittisesti ja objektiivisuuteen pyrkien. Olen taipuvainen ajattelemaan, että puhdas järki lähentelee nihilismiä. Järjen kautta maailma esittäytyy faktakokoelmana, jossa yhdellä tosiasialla ja toisella tosiasialla ei ole keskinäistä arvoeroa: kaikki faktat ovat samalla viivalla, keskenään yhtä arvokkaita tai arvottomia. Puhtaan järjen alueelta ei löydy välineitä erottaa merkityksellistä merkityksettömästä, hyvää pahasta tai arvokasta turhasta.

Toisaalta puhtaaseen järkeen perustuva tieteellinen maailmankuva kohdistuu siihen osaan maailmasta, joka on "silkkaa luontoa" eli todellisuutta sellaisenaan ilman ihmisen omia ennakkoluuloja tai uskomuksia. Kristinuskon kannalta asetelma on mielenkiintoinen, koska länsimaisessa ajattelussa tämä "pelkkä todellisuus" on juuri se alue, jonka kristillinen teologia on järjelle kaivertanut. Ei ole vain niin, että raja todellisuuden ja siihen kohdistettujen uskomusten välillä on edelleen häilyvä: myös älyllinen debatti näistä kahdesta käydään länsimaisen kristinuskon tarjoaman asialistan ja teologisen kysymyksenasettelun puitteissa.

En ylipäänsä hyväksy uskon ja järjen erottamista toisistaan. Usko on järkeä, jossa ovat mukana toivo ja rakkaus; usko on ajattelua, joka katsoo maailmaa Jumalan kuvaksi luodun olennon intohimolla ja kaipuulla. Kristillisestä maailmankuvasta katsottuna ei ole edes teoriassa mahdollista erottaa maailmasta alueita, jotka olisivat pelkkiä kokoelmia tosiasioista ilman arvoa ja merkitystä. Sellainen tiede tai sellainen rationaalisuus, joka johtaisi ihmistä kyynisyyteen ja nihilismiin ei voi tuottaa tosiuskomuksia.

Tiede, joka julistaisi pohjatonta skeptisyyttä ja kriittisyyttä kaikkia uskomuksia kohtaan, olisi käytännön järjen murha. Emmehän voisi skeptisen tiedeuskon maailmassa luottaa pohjimmiltaan mihinkään kokemaamme ilmiöön tosiasiana, vaan jopa kaikista välittömimmin koetut ja immanenteimmat asiat olisivat vähintään epäilyksen alaisia. Tiukan tieteenfilosofisen metodin heikkous elämää jäsentävänä periaatteena on selkeästi nähtävissä. Koska skeptinen ja elämää ikuisesti kyseenalaistava katsomus olisi elinkelvoton, ovat tieteelliset tosiasiat kulttuurissa usein dogmaattisessa tai myyttisessä asemassa ja niihin kiinnitetään usein vahvojakin arvolatauksia. Esimerkiksi evoluutio ei ole ainoastaan luonnontieteellinen teoria tai tutkimustulos, vaan se on myös luomismyyttiä muistuttava metanarratiivi, merkittävä kulttuurinen elementti ja tietyn intressiryhmän identiteettiä ylläpitävä kertomus. Evoluutiosta on muodostunut tieteellisen teorian lisäksi yleisesti hyväksyttävän älyllisyyden kriteeri, eräänlainen ajattelevan ihmisen kunniamerkki.

Kun puhutaan järjen tuottamista tietokokonaisuuksista dogmaattisina, ollaan tietysti jollain tavalla uskonnollisen logiikan alueella, mutta kyse ei ole puhtaasti negatiivisesta tai järjettömästä ilmiöstä. Dogmeilla on myös positiivisia vaikutuksia. Itse arvelen, että suurin osa kannattamistani perustavaa laatua olevista hengellisistä tai maallisista uskomuksista ovat enemmän tai vähemmän dogmaattisia – tai ainakin toivon niin. Esimerkiksi julkiselle paikalle spray-maalattu hakaristi rasistisen iskulauseen kanssa on poliittinen symboli, johon suhtaudun dogmaattisen torjuvasti. Samaten Intian viimeaikaisten joukkoraiskaustapausten jälkeen esiin nousseet argumentit muun muassa siitä, voiko nainen pukeutumisellaan ja olemuksellaan olla itse syyllinen kohtaloonsa, on debatti, jota en halua nähdä Suomessa. Ajatus siitä, että joutuisimme jokapäiväisessä poliittisessa keskustelussa käsittelemään naisen oikeutta omaan kehoonsa uudelleen ja uudelleen ikään kuin avoimena omatunnonkysymyksenä herättää minussa dogmaattisen halun rajoittaa tietynlaisia mielipiteitä.

Luomisoppi, Jumalan olemassaolo ja Kristuksen ylösnousemus ovat seurakunnassa ilmeneviä dogmaattisia uskomuksia, koska ne ovat yksinkertaisia ydinasioita, joita ilman seurakunnan olemassaoloa olisi mahdotonta erottaa muusta maailmasta. Seurakunta tunnustaa tiettyjä absoluuttisia arvoja siksi, että hengellisestä opetuksesta ei voi erottaa Pyhän Hengen aktiivisen toiminnan periaatetta. Kristinuskon ydinopit ovat sellaisia, joita ei voi erottaa kristillisen seurakunnan käytännöllisestä olemassaolosta, toiminnasta ja tarkoituksesta. Kuten teologi Stanley Hauerwas on seurakunnan perimmäiseen olemukseen liittyen sanonut, olennainen kysymys ei ole, onko Jumala olemassa, vaan olemmeko me.

Dogmeihin liittyy perustavanlaatuisella tavalla ilmestys, tässä tapauksessa niin sanottu erityinen ilmestys. Ilmestyksen konteksti ei juutalaisessa ja kristillisessä ajattelussa ole ihmisen sisin uskonnollinen kokemus ja olemus, vaan Siinain vuori, jossa raamatullisen kertomuksen mukaan Jumala ilmestyi ja antoi Israelille kymmenen käskyn lain. Ilmestys tuo järjestystä ja rationaalisuutta maailmaan, jota muuten hallitsisi joko kunkin ihmisen spontaaneihin kokemuksiin perustuva vapaa valinta tai omalakisten poliittis-yhteiskunnallisten yhteisöjen luomat kollektiiviset arvot.

Tietysti ateismi on yksi varteenotettava vaihtoehto todellisuuden jäsentelemiseksi. Kuitenkin jälkimodernina aikana se on edelleen pitänyt paikkansa marginaali-ilmiönä, jonka imago on yhtä huono kuin uskonnollisen fundamentalismin. Jyrkkä ateismi ja fundamentalistinen uskonto ovat niin selkeästi saman kolikon kaksi kääntöpuolta, että ajattelevan ihmisen ei tarvitse edes valita näiden kahden väliltä. Aina vain harvinaisempaa on aito ateismi, joka ilmenee velttona välinpitämättömyytenä Jumalaa kohtaan ja koko Jumalaa koskevan kysymyksen mielettömyytenä. Sankarillinen Jumalan olemassaolemattomuuden julistaminen kielii syvästä Jumalan tarpeesta ja siitä seuraavasta pettymyksestä. Samalla tavalla jyrkkä fundamentalismi, kuten jokainen sitä läheltä seurannut voi todeta, on merkki syvälle juurtuneesta epäilyksestä ja hengellisen itsetunnon heikkoudesta.

Yhteiskunnallinen sekularismi vahvasti luonnontieteisiin kytkeytyvänä ilmiönä ei ole kristinuskon merkittävä vihollinen. Äärimmilleenkin vietynä se on korkeintaan länsimaisessa yhteiskunnassa syntynyt kristillinen harhaoppi. Sekularismi on rakentanut pesänsä kristillisen teologian luomalle maallisen regimentin alueelle, jossa se toteuttaa yhteiskunnallista näkyään huonon teologian turvallisessa syleilyssä. Moderni sekularismi on ajoittain unohtanut alkuperäisen näkynsä uskontojen pluralismista ja tasa-arvoisesta osallistumista politiikkaan, ja korvannut sen kuvitelmalla "ei-uskonnosta".

Jokainen uskonasioihin henkilökohtaisesti sekaantunut tietää kokemuksesta, että rationaaliset argumentit ulottuivat uskonratkaisua tehtäessä tai uskon perusteita arvioitaessa vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät johtaneet lopullisen päätöksen tekemiseen. Samaten uskovainen ihminen huomaa toistuvasti kulkevansa uskon ja järjen dialogisella alueella kykenemättä koskaan täysin erottamaan niitä toisistaan. Ulkopuolelta tulevat autonomista järkeä tai puhdasta uskoa vaativat viestit aiheuttavat lähinnä ylimääräistä sekaannusta.

Hauerwas, Stanley (2011). Facing God in the Face of Nothingness. ABC Religion and Ethics. www.abc.net.au/religion/articles/2011/12/15/3391737.htm.

Milbank, John (2012) The Last of the Last: Theology, Authority, and Democracy. Teoksessa An Eerdmans Reader in Contemporary Political Theology. Grand Rapids/Cambridge: William B. Eerdmans Publishing Company.

Milbank, John. The Myth of the Secular. IDEAS with Paul Kennedy. CBC Radio, 29.10.2012. www.cbc.ca/player/AudioMobile/Ideas/ID/2297996313/.

Žižek, Slavoj (2004). www.youtube.com/watch?v=4QZlz3F2hVY.

Otsikkokuva: Charles Filiger, Ange gardien avec une guirlande, 1892. Wikimedia Commons.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Moraalin objektiivisuudesta — kriittinen mutta myötämielinen mietintö Pasi Turusen innoittamana

Rembrandt, Mooses ja kymmenen käskyä (osa maalauksesta), 1659

Moraalin subjektiivisuus ja objektiivisuus on yleinen väittelynaihe teologisissa keskusteluissa ja siten myös toistuva teema erilaisissa populaaritason uskontoväittelyissä. Kysymys kytkeytyy monien kristinuskon puolustajien esittämään moraaliseen argumenttiin Jumalan olemassaolosta. Riisuttuna versiona tuo argumentti kuuluu: ”jos on olemassa objektiivisia moraalisia arvoja, Jumala on olemassa”. Johtopäätös perustuu premisseille, jonka mukaan objektiivisia arvoja ei voi uskottavasti ripustaa minkään muun selityksen varaan. Aiheen suosiota ei tarvitse ihmetellä, kun ottaa huomioon argumentin yksinkertaisuuden, käsitteiden suhteellisen selkeyden ja ylimääräisten taustaoletusten puuttumisen.

Viimeisimmässä kirjoituksessaan Pasi Turunen tarttuu blogissaan käytyyn keskusteluun moraalista ja selventää sen keskeisiä käsitteitä vähemmän filosofiaan perehtyneille lukijoilleen. Esillä ovat sellaiset käsitteet kuten objektivismi ja subjektivismi, relativismi, epistemologia ja ontologia, realismi ja antirealismi sekä moraalinen absoluuttisuus.

Turusen tarjoama filosofinen kysymyksenasettelu sopii hyvin maallikollekin, ja siinä suuret etiikkaan liittyvät kysymykset redusoidaan kätevästi muutamaan yksinkertaiseen käsitteeseen. Yksinkertaistuksissa ei ole mitään vikaa silloin, kun käsiteltävät asiat ovat suoraviivaisia. Näiden esillä olevien käsitteiden problematiikkaa haluankin hieman käsitellä.

Kipinän tähän pohdintaan herätti Turusen tekstin lisäksi Exoduksen 32. luvussa kuvattu kymmenen käskyn lakitaulujen murskaaminen. Mooses tulee alas Siinain vuorelta saatuaan Jumalalta kymmenen käskyä Jumalan omalla kädellä kivitauluihin kaiverrettuna, mutta hänen viivyttyä vuorella israelilaiset ovat tehneet itselleen kultaisen vasikan ja ryhtyneet juhlimaan uutta jumalaansa. Kun Mooses näkee vasikan ja juhlinnan, hän vihastuu, heittää taulut käsistään ja murskaa ne. Myöhemmin Mooseksen kirjoissa israelilaiset saavat uudet käskytaulut, tosin sillä kertaa ihmisen kädellä kirjoitettuna ja hieman erilaisin sanamuodoin.

Erityisen kiinnostavaa on taulujen rikkomisen käytännön symboliikka. Rabbiiniset lähteet antavat monia selityksiä sille, miksi Mooses taulut rikkoi (inhimillinen tunnekuohu otetaan pois luvuista). Yksi syy voisi olla se, että koko Israelin kansa oli tuossa hetkessä luopumuksen tilassa ja lain antaminen olisi yksinkertaisesti ollut sillä hetkellä hyödytöntä. Toinen mahdollinen selitys on, että Mooses olisi ikään kuin retorisena tehokeinona särkenyt taulut, jotta Jumala antaisi kansalle nopeammin anteeksi. Kaikista kiinnostavimman selityksen antaa kuitenkin eräs efratilainen rabbi: ensimmäiset taulut eivät toimineet, koska ne olivat täysin Jumalan lahja ilman inhimillistä osallistumista. Myöhemmin tulleessa uudessa laissa oli nimittäin mukana suullista perimätietoa.

Otetaan selitykseksi mikä tahansa, herättää tuo tapahtuma vakavia kysymyksiä objektiivisen ja erityisesti absoluuttisen moraalin luonteesta ja merkityksestä. Ei kai laki sillä heikkene, ettei sitä noudateta? Eikö ”älä tapa” olisi silti ollut ”älä tapa” kansan rikkomuksista huolimatta?

Objektiivisuudesta huolimatta kukin meistä on moraalinen toimija, subjekti. ”Objektiiviset arvot” eivät ole yhtä kuin ”arvot ilman subjektia”. Objektiivisuus ja subjektiivisuus mahtuvat siis hyvin samalle kentälle. Täysin ei-subjektiiviset arvot olisivat arvoja, joista puuttuu moraalisia valintoja tekevä toimija: mielestäni ne sopisivat paremmin deistiseen tai deterministiseen maailmankuvaan. Ei-subjektiiviset arvot toimisivat valituksen ajan hengessä ei-persoonallisten luonnonlakien roolissa. Silloin moraali ikäänkuin roikkuisi ilmassa ilman ihmistä.

Moraalin objektiivisuudesta olen epäilemättä Pasi Turusen kanssa samaa mieltä, kuten myös siinä, että moraalin perusta käytännössä lepää Jumalan todellisuudessa. Objektiivisen luonteeseen kuuluu, että se ei ole riippuvainen subjektiivisesta merkityksenannosta. Varas on varas ilman, että hänen tarvitsee odottaa minua paikalle. Meidän on kuitenkin varottava, ettemme täysin huku objektiivisuuden persoonattomaan metsään. En anna suurta arvoa sille joidenkin arvojen objektiivisuutta puolustavien kristittyjen pelolle, että jos moraaliin liittyy subjektiivisia valintoja tai moraalista arviointia ja järkeä, arvot olisivat jotenkin tuuliajolla.

Kaikesta tästä huolimatta Mooses hajotti taulut luopumuksen nähtyään. Se viestii pohjimmiltaan siitä, että laintaulujen olemassaolo ja niiden merkitys oli kuitenkin moraalisesta subjektista, ihmisestä, riippuvainen. Jumala ei suunnannut käskyään todellisuuden objektiivista taustaa kohti, vaan ihmistä kohti.

Kymmenessä käskyssä laki on ilmoitettu aktiivisessa muodossa ”älä tapa”, ”älä varasta”, mikä kuvastaa autoritaarista tahdonilmaisua moraalista subjektia kohtaan, ei pelkkää irrallista asiantilan toteamusta. Nykyään nämä käskyt muunnetaan puheessa passiiviseen muotoon ”varastaminen on väärin”, ”on väärin tappaa”, jolloin myös subjektin ja käskijän välinen suhde katoaa näkyvistä.

On syytä arvioida, onko käskyn perustana moraalinen luonnonlaki vai Jumalan tahto. Väitän, että näistä jälkimmäinen on raamatullisempi tapa puhua moraalin objektiivisuudesta, kun taas luonnonlaki-käsite on enemmänkin valituksen ajan perintöä.

Kun hallitsija antaa alaiselleen käskyn, voi tänä oikeusvaltioperiaatteen aikakaudella kysyä, perustuuko käsky voimassaolevaan lakiin tai sääntöön, vai onko se hallitsijan tahdonilmaus toivotusta toimintatavasta jonkin päämäärän tai yhteisen tavoitteen toteuttamiseksi. Huomionarvoista tässä on se, että moraalinen luonnonlaki ei vaadi hallitsijalta valintaa eikä edes persoonallista toimintaa: käskijänä voi hyvin olla vaikka kone tai jokin symbolinen auktoriteetti. Riittää, että hallitsija itse noudattaa lakia ja että tällä on kyky välittää tai tulkita tuota lakia käytäntöön ja viestiä siitä ymmärrettävässä muodossa. Käskyn taustalla voi olla hallitsijasta täysin riippumatonta säännöstöä ja lakiainesta.

Tahto viittaa karkeasti siihen, miten asioiden halutaan olevan jonkin subjektin näkökulmasta. Se ilmenee subjektiivisena ilmauksena, haluamisena, toiveena. Tahtoon sisältyy myös mahdollisuus valintaan käskijän osalta. Jos käskijän tahto on ”älä varasta", se voi olla seurausta siitä, että käskynantaja on valinnut useista mahdollisista vaihtoehdoista (näin ei kuitenkaan välttämättä ole). Käskynantaja ei pelkästään välitä valitsevaa asiantilaa, vaan sanoo: minä tahdon, että näin on, joten näin pitäisi olla. Sama periaate toteutuu myös luomiskertomuksessa: Ja Jumala sanoi ”Tulkoon valkeus!”. Ja valkeus tuli...

Jos ajattelemme Jumalasta, että Hän on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja täydellisen hyvä, valitsemme mieluummin lain käsitteen. Haluamme ajatella, että Jumalan ei tarvitse suorittaa minkäänlaista ajattelua tai valikointia lakia antaessaan. Absoluutteihin tottuneelle ihmiselle valinnan mahdollisuus voi tuntua mielivaltaiselta ja erehtyväiseltä — onhan Jumala absoluuttien absoluutti, muuttumaton, täydellinen ja niin edelleen. Valitseeko Jumala toisessa tilanteessa tai toisena aikana toisin? Niinpä siis vetoamme käskyn pohjautuvan Jumalan muuttumattomaan luonteeseen, joka ilmenee moraalisena asiantilana: ikuisena ja absoluuttisena lakina.

Kuitenkin moraalin ymmärtäminen puhtaasti luonnonlakina johtaa kahteen ongelmaan:
Absoluuttinen laki on yhteensopiva sen ajatuksen kanssa, että Jumala on itse jonkin itseään suuremman periaatteen alainen.
Absoluuttinen laki on yhteensopiva sen ajatuksen kanssa, että Jumala on persoonaton voima.

Nämä johtopäätökset eivät suinkaan ole väistämättömiä, mutta niiden todennäköisyys on siinä määrin suuri, että niiden tulisi herättää meissä huolta. Raamatun kertomus vaatii meitä pitämään Jumalaa persoonallisena: Jumala on toimija maailmassa, ja vain sellaisena rukousten kohde. Samaten on absurdia kristillisen perinteen valossa ajatella Jumalasta itseään suuremman lain alaisena, tai muuten joudumme harkitsemaan ylistyksemme mielekkyyttä.

Ollakseen uskottava, Jumala tahto vaatii toteutuakseen persoonallisen Jumalan, joka on aito toimija maailmassa — sama ei välttämättä toteudu luonnonlaista puhuttaessa. Vaikka tahto moraalin perustana jättää oven auki mielivaltaisuudelle ja muutokselle, on sen etu kristilliselle maailmankuvalle kuitenkin ilmeinen.

Men emme tarpeettoman pitkälle, jos alamme kaiken tämän lisäksi puhua moraalin absoluuttisuudesta. Millä tavalla absoluuttinen moraali poikkeaa tavallisesta moraalista? Jos sanomme: ”älä tapa”, miten se sisällöllisesti eroaa lauseesta ”absoluuttisesti älä tapa”?

Moraalin tapauksessa termi ”absoluuttinen” vaikuttaisi olevan pelkkä voimasana, eräänlaista hyperventilaatiota. Absoluuttisuus on keino lisätä moraalin painoarvoa, mutta Jumalan tahdon kontekstissa sen tarkoitusta on vaikea ymmärtää. Erityistä hämmennystä aiheuttaa Pasi Turusen mainitsema käsite ”porrastettu absolutismi”. Miksi ei puhuttaisi vain keskenään hierarkkisista arvoista tai tilannetajun tärkeydestä moraalisessa toiminnassa? Keskenään ristiriitaiset arvot kun eivät ole ongelma pelkästään absolutistille.

Raamatullinen objektivisti ei mielestäni sano, että varastaminen on yleisesti ottaen väärin kaikkia sitovana lakina, mutta joskus tarpeellista. Hän sanoo: varastaminen ei ole Jumalan tahto, ja jos varastan, rikon hänen tahtonsa — ja nimenomaan Hänen. Sama pätee myös ihmisten välisissä suhteissa, jotka nekin ovat aidosti moraalisia suhteita. Väärintekijä ei vastaa luonnonlaille, vaan tekonsa kohteelle tai sille, jonka tahtoa tai odotusta tämä on rikkonut. Niinpä ei Jumalan lain rikkoja myöskään vastaa teoistaan absoluuttiselle ja persoonattomalle moraalilaille, vaan Jumalalle. Lain rikkoja tuottaa asiantilan, mitä ei Jumalan hyvän tahdon mukaan pitäisi tapahtua. Tulkoon valkeus, mutta luomakunta tuottaa pimeyttä.

”Sydämeen kirjoitettu laki ”, josta Paavali puhuu kirjeessään roomalaisille, ei ole persoonaton luonnonlaki ja periaatekokoelma, vaan Jumalan tahtoa ja suunnitelmaa aktiivisesti heijastava henkinen instituutio. Jumalan persoona on näin hengitettynä jokaisessa ihmisessä, eikä moraalissa ole tarvetta minkäänlaiselle persoonattomalle, luonnonlakeihin verrattavissa olevalle ulottuvuudelle. Siinä yhdistyy jokaisen ihmisen kohdalla se, mitä pitäisi olla ja miten on tahdottu, kun elämme suhteessa muihin ihmisiin ja luotuun maailmaan.

Pasi Turunen: Absoluuttista, relativistista, subjektiivista, objektiivista? - Moraalifilosofisen termistön lyhyt oppimäärä (LINKKI). USKON PUOLESTA, 28.1.2013.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Maailmanlopusta


”Apokalyptisten kertomusten hallitseva teema on yleensä pako nykyisyydestä tulevaisuuden turvapaikkaan, joka olevaisen maailman rakenteita järkyttämällä pakottaa esiin tarkkaan määrätyn arvojärjestelmän, joka on kyseisen teoksen kirjoittajan toiveiden ja odotusten mukainen. Apokalyptisen kirjallisuuden taustalla on aina ihmisryhmiä, jotka kärsivät uskonnollisesta, sosiaalisesta ja poliittisesta painostuksesta eivätkä näe ratkaisua suorassa toiminnassa ja siirtyvät näin aikaan, jolloin kosmiset voimat ottavat vallan ja tuhoavat heidän vihollisensa heidän puolestaan. Tässä mielessä täytyy sanoa, että jokainen apokalyptinen kirjoitus kantaa raskasta utopistista kuormaa, valtavaa toivon varantoa, mutta liittyy nykyhetkessä murheelliseen luopumiseen.

Saattaisimme ehkä nähdä jotakin samankaltaista niissä erillisissä kirjoituksissa, joista tuli osa Ilmestyskirjaa sellaisena kuin me sen tänään tunnemme. Mutta kun se luetaan kristillisestä näkökulmasta, evankeliumien valossa, kirjan painopiste ja merkitys muuttuvat. Se ei ole heijastusta turhautumisesta nykyhetkeen vaan täyteyden kokemuksen pidentämistä — toisin sanoen ”pelastusta” sellaisena kuin se alkukirkossa kuvattiin. Ei ole, eikä tule olemaan, sellaista voimaa, ihmisestä tai Saatanasta, joka voisi horjuttaa uskovien toivoa.

Tässä mielessä olen kanssanne samaa mieltä siinä, että tänään huoli maailmanlopusta on tyypillisempää maallisessa kuin kristillisessä ajattelussa.”
- Carlo Maria Martini (1927–2012) maaliskuussa 1995 kirjeessään Umberto Ecolle.

Umberto, E. ja Martini, C. M. (1996/2002) Mihin uskot jos et usko? Kirja-Aurora.
Kuva: John Martin, Great Day of His Wrath (1851–53) © Web Gallery of Art, personal use

perjantai 19. lokakuuta 2012

Mikä teismi?

Augustinus
Aika harva tietää, että lauseelle "minä uskon Jumalaan" on olemassa eri merkityksiä myös kristinuskon sisällä. Ehkä kaikista laiminlyödyin kysymys seurakunnissa on, mitä tarkoitamme sillä, kun sanomme Jumalan olevan olemassa.

Oxfordin yliopiston tutkija Aku Visala erittelee neljä eri teismin lajia: klassinen teismi, avoin teismi, panenteismi ja prosessiteismi. Näistä neljästä eri tyypistä klassinen ja avoin teismi ovat "perinteisempiä" ja keskenään paremmin yhteensopivia. Tästä riippumatta taistelu käy ajoittain kiivaana näidenkin kahden välillä, mikä on näkynyt esimerkiksi amerikkalaisten teologien John Piper (kalvinisti) ja Greg Boyd (avoimen teismin puolestapuhuja) yhteenottona. Klassinen teismi korostaa Jumalan ajattomuutta ja maailman determinististä (ennaltamäärättyä) luonnetta., kun taas avoin teismi painottaa Jumalan ikuisuutta ja tulevaisuuden avoimuutta. Molemmissa näistä Jumala on selkeästi maailmankaikkeuden ulkopuolella ja Jumalan teot maailmassa edellyttävät erityistä "jumalallista väliintuloa".

Panenteismi ja prosessiteismi taas ovat nykyaikaisempia sovellutuksia, ja niissä Jumala on enemmän tai vähemmän lähempänä maailman luonnollisia prosesseja. Maailma voi jopa olla osa Jumalaa itsessään, luonnonlait ovat Jumalan tapa toimia maailmassa ja tästä johtuen esimerkiksi yliluonnollisiin tapahtumiin suhtaudutaan epäillen. Panenteisti saattaa jopa sanoa, että mitään luonnonlakeja (luonnollisia lakeja) ei ole edes olemassa: ne ovat osa kaikkivaltiaan, yli-persoonallisen Luojan välineitä ja tapoja toimia maailmassa. Kun Jumala tekee ihmeen, hän ei riko luonnonlakeja vaan toimii ikäänkuin omien luonnollisten toimintatapojensa äärimmäisillä rajoilla. Tässä ajattelutavassa ihme on enemmänkin toteutunut epätodennäköisyys.

Jokaisella teismin tyypillä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa eikä kysymystä Jumalan olemassaolon luonteesta ole lyöty lukkoon tieteen tulosten, teologian tai Raamatun puolesta. Toki on olemassa myös erilaisia yhdistettyjä ajattelutapoja, joissa esimerkiksi avoin teismi hyväksyy joitain panenteistisia elementtejä tietyissä kysymyksissä (itse ehkä kuulun näihin). Lähtökohtaisesti ajattelen, että kysymys Jumalan "olemassaolon luonteesta" on sellainen, johon minulla itselläni eikä kenelläkään muullakaan ihmisellä ole lopullista, kielellisesti ilmaistavaa vastausta. Mitä voimme asian suhteen tehdä on kysyä oikeita kysymyksiä ja ojentautua rehellisesti uskomme mukaisesti: "nähdä se, mitä ei voi nähdä". Mutta emme pääse tässä asiassa lopullisiin varmuuksiin eikä ojentautuminen edessäpäin olevaa kohti tule lakkaamaan. Jos joku meistä on päässyt lopulliseen teoreettiseen varmuuteen Jumalan toiminnan luonteesta, on meillä siinä epäjumalanpalveluksen vaara: ihminen saattaa palvoa omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin Jumalaa. Tämä oli fariseusten ongelma. He "tiesivät" Jumalasta liikaa.

Mitä Jumalan olemassaoloon tulee, sehän on pikkulapsellekin itsestäänselvyys. Tästä syystä kysymys Jumalasta on entistä tärkeämpi ja akuutimpi. Spinoza, Feuerbach ja Einstein uskoivat myös: heidän uskonsa tosin poikkesi huomattavasti siitä, miten vaikkapa apostoli Paavali tai Jeesus Kristus itse Jumalaa kuvasivat. Koska ateismikin on pysyvästi teismistä riippuvainen, on Jumala-uskon ainoa vaihtoehto raju epäily, agnostismi, joka on kuin laiturista irronnut laiva, joka ei suostu menemään maihin millään rannalla. Kristitylle taas aiheellinen pelko ei ole, mitä jos minun Jumalani ei olekaan olemassa, mikä on mieletön epäilys, vaan vielä suurempi kysymys: mitä jos olen ymmärtänyt Jumalasta kaiken väärin?

Syy, miksi uskonnot niin vahvasti vetoavat meihin, ei johdu siitä, että ne syöttävät meihin dogmaattisen ajatuksen kaikkivaltiaasta ja persoonallisesta Jumalasta maailmankaikkeuden takana, vaan koska ne vastaavat ja heijastavat meidän valmista käsitystämme Jumalasta, joka on. Uskonto pukee sanoiksi ja dogmeiksi sen, minkä jo alkeellisella tasolla tiedämme, mutta joka ennen sitä elää vain muodottomana aavistuksena ja intuitiona. Ei ole olemassa yhtäkään alkuperäiskansaa tai kulttuuria, jolla ei olisi Jumalaa tai jumalia, eikä sellaista koskaan tule: jos sellainen kansa löydettäisiin, se ei olisi ihmiskansa. Harvat kansat kuitenkaan uskovat Jumalaan kristinuskon opettamalla tavalla.

Tämän päivän kristillisissä seurakunnissa tarvitaan monipuolisempaa kysymyksenasettelua kuin yksinkertainen dikotomia onko Jumala olemassa vai ei. Kosmologinen argumentti, teleologinen argumentti, ontologinen argumentti ja muut vastaavat eivät riitä vastaamaan kysymyksiin Jumalasta tavalla, joka varustaisi kristityt riittävässä määrin nykyajan haasteita varten. Erilaisten määritysten ja adjektiivien, kuten "Jumala on rakkaus" tai "Jumala on kaikkivaltias", lisäksi tarvitaan vakavaa puhetta siitä, miten Jumala on toiminut historiassa ja mitä Raamattu kertoo Jumalan ja ihmisten sekä Jumalan ja luomakunnan välisestä suhteesta. Tarkoituksena ei ole varustaa kristittyjä oikeilla vastauksilla vaan varmistaa, että osaamme eri elämäntilanteissa ja erilaisten kysymysten keskellä katsoa oikeaan suuntaan.

Lisälukemista:
Visala, Aku (2012) Mitä tiede ei voi kertoa sinulle. Humanitas-sarja, Perussanoma.
Feuerbach, Ludwig (1841, 1843) Das Wesen des Christentums (eng. The essence of Christianity).
Chesterton, G. K. (1908, suom. 2012) Oikea oppi. Savukeidas.
Jobin kirja, luvut 38-41.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Kunnallisvaalit 2012


Kunnallisvaalien kampanjat lähtivät tälle vuodelle käyntiin.

Ehdokkaat täyttävät par'aikaa vaalikoneita, jotka avataan ensi kuun alussa.

Itse en ole tällä kertaa ehdolla. En kuulu mihinkään puolueeseen enkä vielä kannata ketään tiettyä ehdokasta, vaikka olenkin ollut mukana tukemassa kahta valtuustoon pyrkivää tuttavaani. Poliittisista mielipiteistäni huolimatta olen edelleen käytännössä epäpoliittinen ja ehkä parantumattomastikin kriittinen.

On syytä tehdä ero kriittisyyden ja populismin välillä. En ole populisti enkä äänestä "vaihtoehtoa" tai "muutosta nykymenolle". Olen oikeastaan niin läpeensä kriittinen, että saatan jopa äänestää valtapuolueen ehdokasta.

Kriittisyys ei omalla kohdallani tarkoita sitä, että kaikissa puolueissa olisi jotain ylitsepääsemättömiä vikoja. Kyse on enemmänkin siitä, että omat poliittiset näkemykseni ovat yksinkertaisesti muotoutumatta. Poliittinen identiteettini on todellinen liikkuva juhla. Saatan laukkoa poliittisesta laidasta toiseen varsin kivuttomasti ja usein itseänikin huolestuttavalla tavalla.

Kriittisyys ei myöskään tarkoita sitä, että olen kaikkea vastaan. Enemmänkin kyse on siitä, että otan kaikkiin ehdotettuihin ratkaisumalleihin tai poliittisiin metaprojekteihin tiettyä etäisyyttä. Kaikkeen politiikkaan sisältyy säröjä. Mutta politiikassa säröt eivät haittaa, sillä juuri niistä valo pääsee sisään. Omalla kohdallani kriittisyydessä on enemmän kyse rakkaudesta kuin pettymyksestä; enhän muuten lukisi politiikkatieteitä yliopistossa ja pohtisi tutkijan uraa.

Toisaalta tuntuu haikealta, että nämä vaalit menevät omalta kohdaltani ohi, sillä varmasti kuntalaisten ääniä olisi Rovaniemelläkin jaossa. En kuitenkaan näe sitä suurena menetyksenä. Siinä menköön.