Aika harva tietää, että lauseelle "minä uskon Jumalaan" on olemassa eri merkityksiä myös kristinuskon sisällä. Ehkä kaikista laiminlyödyin kysymys seurakunnissa on, mitä tarkoitamme sillä, kun sanomme Jumalan olevan olemassa.
Oxfordin yliopiston tutkija Aku Visala erittelee neljä eri teismin lajia: klassinen teismi, avoin teismi, panenteismi ja prosessiteismi. Näistä neljästä eri tyypistä klassinen ja avoin teismi ovat "perinteisempiä" ja keskenään paremmin yhteensopivia. Tästä riippumatta taistelu käy ajoittain kiivaana näidenkin kahden välillä, mikä on näkynyt esimerkiksi amerikkalaisten teologien John Piper (kalvinisti) ja Greg Boyd (avoimen teismin puolestapuhuja) yhteenottona. Klassinen teismi korostaa Jumalan ajattomuutta ja maailman determinististä (ennaltamäärättyä) luonnetta., kun taas avoin teismi painottaa Jumalan ikuisuutta ja tulevaisuuden avoimuutta. Molemmissa näistä Jumala on selkeästi maailmankaikkeuden ulkopuolella ja Jumalan teot maailmassa edellyttävät erityistä "jumalallista väliintuloa".
Panenteismi ja prosessiteismi taas ovat nykyaikaisempia sovellutuksia, ja niissä Jumala on enemmän tai vähemmän lähempänä maailman luonnollisia prosesseja. Maailma voi jopa olla osa Jumalaa itsessään, luonnonlait ovat Jumalan tapa toimia maailmassa ja tästä johtuen esimerkiksi yliluonnollisiin tapahtumiin suhtaudutaan epäillen. Panenteisti saattaa jopa sanoa, että mitään luonnonlakeja (luonnollisia lakeja) ei ole edes olemassa: ne ovat osa kaikkivaltiaan, yli-persoonallisen Luojan välineitä ja tapoja toimia maailmassa. Kun Jumala tekee ihmeen, hän ei riko luonnonlakeja vaan toimii ikäänkuin omien luonnollisten toimintatapojensa äärimmäisillä rajoilla. Tässä ajattelutavassa ihme on enemmänkin toteutunut epätodennäköisyys.
Jokaisella teismin tyypillä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa eikä kysymystä Jumalan olemassaolon luonteesta ole lyöty lukkoon tieteen tulosten, teologian tai Raamatun puolesta. Toki on olemassa myös erilaisia yhdistettyjä ajattelutapoja, joissa esimerkiksi avoin teismi hyväksyy joitain panenteistisia elementtejä tietyissä kysymyksissä (itse ehkä kuulun näihin). Lähtökohtaisesti ajattelen, että kysymys Jumalan "olemassaolon luonteesta" on sellainen, johon minulla itselläni eikä kenelläkään muullakaan ihmisellä ole lopullista, kielellisesti ilmaistavaa vastausta. Mitä voimme asian suhteen tehdä on kysyä oikeita kysymyksiä ja ojentautua rehellisesti uskomme mukaisesti: "nähdä se, mitä ei voi nähdä". Mutta emme pääse tässä asiassa lopullisiin varmuuksiin eikä ojentautuminen edessäpäin olevaa kohti tule lakkaamaan. Jos joku meistä on päässyt lopulliseen teoreettiseen varmuuteen Jumalan toiminnan luonteesta, on meillä siinä epäjumalanpalveluksen vaara: ihminen saattaa palvoa omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin Jumalaa. Tämä oli fariseusten ongelma. He "tiesivät" Jumalasta liikaa.
Mitä Jumalan olemassaoloon tulee, sehän on pikkulapsellekin itsestäänselvyys. Tästä syystä kysymys Jumalasta on entistä tärkeämpi ja akuutimpi. Spinoza, Feuerbach ja Einstein uskoivat myös: heidän uskonsa tosin poikkesi huomattavasti siitä, miten vaikkapa apostoli Paavali tai Jeesus Kristus itse Jumalaa kuvasivat. Koska ateismikin on pysyvästi teismistä riippuvainen, on Jumala-uskon ainoa vaihtoehto raju epäily, agnostismi, joka on kuin laiturista irronnut laiva, joka ei suostu menemään maihin millään rannalla. Kristitylle taas aiheellinen pelko ei ole, mitä jos minun Jumalani ei olekaan olemassa, mikä on mieletön epäilys, vaan vielä suurempi kysymys: mitä jos olen ymmärtänyt Jumalasta kaiken väärin?
Syy, miksi uskonnot niin vahvasti vetoavat meihin, ei johdu siitä, että ne syöttävät meihin dogmaattisen ajatuksen kaikkivaltiaasta ja persoonallisesta Jumalasta maailmankaikkeuden takana, vaan koska ne vastaavat ja heijastavat meidän valmista käsitystämme Jumalasta, joka on. Uskonto pukee sanoiksi ja dogmeiksi sen, minkä jo alkeellisella tasolla tiedämme, mutta joka ennen sitä elää vain muodottomana aavistuksena ja intuitiona. Ei ole olemassa yhtäkään alkuperäiskansaa tai kulttuuria, jolla ei olisi Jumalaa tai jumalia, eikä sellaista koskaan tule: jos sellainen kansa löydettäisiin, se ei olisi ihmiskansa. Harvat kansat kuitenkaan uskovat Jumalaan kristinuskon opettamalla tavalla.
Tämän päivän kristillisissä seurakunnissa tarvitaan monipuolisempaa kysymyksenasettelua kuin yksinkertainen dikotomia onko Jumala olemassa vai ei. Kosmologinen argumentti, teleologinen argumentti, ontologinen argumentti ja muut vastaavat eivät riitä vastaamaan kysymyksiin Jumalasta tavalla, joka varustaisi kristityt riittävässä määrin nykyajan haasteita varten. Erilaisten määritysten ja adjektiivien, kuten "Jumala on rakkaus" tai "Jumala on kaikkivaltias", lisäksi tarvitaan vakavaa puhetta siitä, miten Jumala on toiminut historiassa ja mitä Raamattu kertoo Jumalan ja ihmisten sekä Jumalan ja luomakunnan välisestä suhteesta. Tarkoituksena ei ole varustaa kristittyjä oikeilla vastauksilla vaan varmistaa, että osaamme eri elämäntilanteissa ja erilaisten kysymysten keskellä katsoa oikeaan suuntaan.
Lisälukemista:
Visala, Aku (2012) Mitä tiede ei voi kertoa sinulle. Humanitas-sarja, Perussanoma.
Feuerbach, Ludwig (1841, 1843) Das Wesen des Christentums (eng. The essence of Christianity).
Chesterton, G. K. (1908, suom. 2012) Oikea oppi. Savukeidas.
Jobin kirja, luvut 38-41.
