Kunnallisvaalien kampanjat lähtivät tälle vuodelle käyntiin.
Ehdokkaat täyttävät par'aikaa vaalikoneita, jotka avataan ensi kuun alussa.
Itse en ole tällä kertaa ehdolla. En kuulu mihinkään puolueeseen enkä vielä kannata ketään tiettyä ehdokasta, vaikka olenkin ollut mukana tukemassa kahta valtuustoon pyrkivää tuttavaani. Poliittisista mielipiteistäni huolimatta olen edelleen käytännössä epäpoliittinen ja ehkä parantumattomastikin kriittinen.
On syytä tehdä ero kriittisyyden ja populismin välillä. En ole populisti enkä äänestä "vaihtoehtoa" tai "muutosta nykymenolle". Olen oikeastaan niin läpeensä kriittinen, että saatan jopa äänestää valtapuolueen ehdokasta.
Kriittisyys ei omalla kohdallani tarkoita sitä, että kaikissa puolueissa olisi jotain ylitsepääsemättömiä vikoja. Kyse on enemmänkin siitä, että omat poliittiset näkemykseni ovat yksinkertaisesti muotoutumatta. Poliittinen identiteettini on todellinen liikkuva juhla. Saatan laukkoa poliittisesta laidasta toiseen varsin kivuttomasti ja usein itseänikin huolestuttavalla tavalla.
Kriittisyys ei myöskään tarkoita sitä, että olen kaikkea vastaan. Enemmänkin kyse on siitä, että otan kaikkiin ehdotettuihin ratkaisumalleihin tai poliittisiin metaprojekteihin tiettyä etäisyyttä. Kaikkeen politiikkaan sisältyy säröjä. Mutta politiikassa säröt eivät haittaa, sillä juuri niistä valo pääsee sisään. Omalla kohdallani kriittisyydessä on enemmän kyse rakkaudesta kuin pettymyksestä; enhän muuten lukisi politiikkatieteitä yliopistossa ja pohtisi tutkijan uraa.
Toisaalta tuntuu haikealta, että nämä vaalit menevät omalta kohdaltani ohi, sillä varmasti kuntalaisten ääniä olisi Rovaniemelläkin jaossa. En kuitenkaan näe sitä suurena menetyksenä. Siinä menköön.
