(Sekalaisia ja jäsentelemättömiä mietelmiä uskon ja järjen suhteesta.)
Apologetiikka on aina muodissa. Suomessakin luetaan runsaasti William Lane Craigin ja Alvin Plantingan kaltaisia uskon puolustajia, ja yliopistoissa toimii Veritas Forum, joka on lähinnä kristinuskon ja tieteen suhteeseen keskittyvä kiertävä paneeli. Vasta avattiin myös uusi uskon puolustamista popularisoiva sivusto Areiopagi.fi. Kristinuskon ja siihen liittyvän maailmankatsomuksen puolustaminen kaikilla elämänalueilla on tietysti ilahduttavaa ja tervetullutta.
Toisaalta apologetiikassa pesii pienimuotoinen ongelma. Apologeettiset puheenvuorot nojaavat pitkälti perinteiseen logiikkaan ja niin sanottuihin deduktiivisiin argumentteihin sekä uskon ja luonnontieteiden väliseen kinasteluun. Näin ollen uskon puolustamisessa näyttäisi olevan taipumusta fiksaatioon ylistää uskon ja tieteen yhteensopivuutta liiaksikin. Teoreettinen väite siitä, että usko ja tiede elävät täydessä harmoniassa keskenään, on epäilyttävä. Näyttää siltä, että apologeetikot ovat löytäneet kaksi henkistä instituutiota, joiden välillä ei ainoina maailmassa ole minkäänlaisia jännitteitä. Vastaavia jännitteitä löytyy kaikilta muilta elämänalueilta: arvojen ja käytännön välillä, toiveiden ja todellisuuden välillä, oikeuksien ja velvollisuuksien välillä, rikoksen ja rangaistuksen välillä, ja niin edelleen. Konfliktien täydellinen puuttuminen vaikuttaa siltä, että ainakin toinen käsitteistä on vain retorinen, kompromisseille altis tai jopa sisällöllisesti tyhjä. Uskon puolustamisessa ei ole tarpeen peitellä tai vältellä jännitteitä ja epäjohdonmukaisuuksia, joten selvästi iskulause tieteen ja uskon harmoniasta palvelee defensiivistä tarkoitusta tieteen saavutusten edessä.
Yhteiskuntatieteiden lukijana minua myös harmittaa, että uskon ja tieteen välinen keskustelu on typistetty koskemaan vain luonnontieteitä. Myös edellä mainittu Areiopagi-sivusto on ilmeisesti myös sivuuttanut kaikki muut tieteenalat ja keskittyy 1900-luvulta perittyihin argumentteihin muun muassa "aukkojen Jumalasta" tai kosmisesta hienosäädöstä. Ihmistieteistä löytyisi paljonkin kaluttavaa eri maailmankatsomusten puolustajille. Ihmistieteiden kautta voisi avautua aivan toisenlainen uskon ja tieteen välinen vuoropuhelu.
Perinteisiin argumentteihin tukeutuvassa uskon puolustamisessa on myös se heikkous, että ne eivät riittävän voimakkaasti haasta oletusta järjen autonomiasta, vaan näyttävät työskentelevän sekulaarin järjen luomalla areenalla. Apologeettiset argumentit vetoavat usein puhtaaseen logiikkaan, puhtaaseen rationaalisuuteen ja filosofisen deduktion voimaan. On aivan aiheellista kyseenalaistaa puhtaan järjen mahdollisuus ja erityisesti sen irrallisuus ennakkoasenteista, intuitiosta, arvoista tai uskosta.
Usko on laajasti käsitettynä kokonaisuus, johon liittyvät hengellinen kokemus, uskonnolliset uskomukset ja uskonnon harjoittaminen. Järki taas on se uskonnollisista uskomuksista irrallaan oleva henkisen elämän osa-alue, jossa todellisuutta jäsennetään loogisesti, kriittisesti ja objektiivisuuteen pyrkien. Olen taipuvainen ajattelemaan, että puhdas järki lähentelee nihilismiä. Järjen kautta maailma esittäytyy faktakokoelmana, jossa yhdellä tosiasialla ja toisella tosiasialla ei ole keskinäistä arvoeroa: kaikki faktat ovat samalla viivalla, keskenään yhtä arvokkaita tai arvottomia. Puhtaan järjen alueelta ei löydy välineitä erottaa merkityksellistä merkityksettömästä, hyvää pahasta tai arvokasta turhasta.
Toisaalta puhtaaseen järkeen perustuva tieteellinen maailmankuva kohdistuu siihen osaan maailmasta, joka on "silkkaa luontoa" eli todellisuutta sellaisenaan ilman ihmisen omia ennakkoluuloja tai uskomuksia. Kristinuskon kannalta asetelma on mielenkiintoinen, koska länsimaisessa ajattelussa tämä "pelkkä todellisuus" on juuri se alue, jonka kristillinen teologia on järjelle kaivertanut. Ei ole vain niin, että raja todellisuuden ja siihen kohdistettujen uskomusten välillä on edelleen häilyvä: myös älyllinen debatti näistä kahdesta käydään länsimaisen kristinuskon tarjoaman asialistan ja teologisen kysymyksenasettelun puitteissa.
En ylipäänsä hyväksy uskon ja järjen erottamista toisistaan. Usko on järkeä, jossa ovat mukana toivo ja rakkaus; usko on ajattelua, joka katsoo maailmaa Jumalan kuvaksi luodun olennon intohimolla ja kaipuulla. Kristillisestä maailmankuvasta katsottuna ei ole edes teoriassa mahdollista erottaa maailmasta alueita, jotka olisivat pelkkiä kokoelmia tosiasioista ilman arvoa ja merkitystä. Sellainen tiede tai sellainen rationaalisuus, joka johtaisi ihmistä kyynisyyteen ja nihilismiin ei voi tuottaa tosiuskomuksia.
Tiede, joka julistaisi pohjatonta skeptisyyttä ja kriittisyyttä kaikkia uskomuksia kohtaan, olisi käytännön järjen murha. Emmehän voisi skeptisen tiedeuskon maailmassa luottaa pohjimmiltaan mihinkään kokemaamme ilmiöön tosiasiana, vaan jopa kaikista välittömimmin koetut ja immanenteimmat asiat olisivat vähintään epäilyksen alaisia. Tiukan tieteenfilosofisen metodin heikkous elämää jäsentävänä periaatteena on selkeästi nähtävissä. Koska skeptinen ja elämää ikuisesti kyseenalaistava katsomus olisi elinkelvoton, ovat tieteelliset tosiasiat kulttuurissa usein dogmaattisessa tai myyttisessä asemassa ja niihin kiinnitetään usein vahvojakin arvolatauksia. Esimerkiksi evoluutio ei ole ainoastaan luonnontieteellinen teoria tai tutkimustulos, vaan se on myös luomismyyttiä muistuttava metanarratiivi, merkittävä kulttuurinen elementti ja tietyn intressiryhmän identiteettiä ylläpitävä kertomus. Evoluutiosta on muodostunut tieteellisen teorian lisäksi yleisesti hyväksyttävän älyllisyyden kriteeri, eräänlainen ajattelevan ihmisen kunniamerkki.
Kun puhutaan järjen tuottamista tietokokonaisuuksista dogmaattisina, ollaan tietysti jollain tavalla uskonnollisen logiikan alueella, mutta kyse ei ole puhtaasti negatiivisesta tai järjettömästä ilmiöstä. Dogmeilla on myös positiivisia vaikutuksia. Itse arvelen, että suurin osa kannattamistani perustavaa laatua olevista hengellisistä tai maallisista uskomuksista ovat enemmän tai vähemmän dogmaattisia – tai ainakin toivon niin. Esimerkiksi julkiselle paikalle spray-maalattu hakaristi rasistisen iskulauseen kanssa on poliittinen symboli, johon suhtaudun dogmaattisen torjuvasti. Samaten Intian viimeaikaisten joukkoraiskaustapausten jälkeen esiin nousseet argumentit muun muassa siitä, voiko nainen pukeutumisellaan ja olemuksellaan olla itse syyllinen kohtaloonsa, on debatti, jota en halua nähdä Suomessa. Ajatus siitä, että joutuisimme jokapäiväisessä poliittisessa keskustelussa käsittelemään naisen oikeutta omaan kehoonsa uudelleen ja uudelleen ikään kuin avoimena omatunnonkysymyksenä herättää minussa dogmaattisen halun rajoittaa tietynlaisia mielipiteitä.
Luomisoppi, Jumalan olemassaolo ja Kristuksen ylösnousemus ovat seurakunnassa ilmeneviä dogmaattisia uskomuksia, koska ne ovat yksinkertaisia ydinasioita, joita ilman seurakunnan olemassaoloa olisi mahdotonta erottaa muusta maailmasta. Seurakunta tunnustaa tiettyjä absoluuttisia arvoja siksi, että hengellisestä opetuksesta ei voi erottaa Pyhän Hengen aktiivisen toiminnan periaatetta. Kristinuskon ydinopit ovat sellaisia, joita ei voi erottaa kristillisen seurakunnan käytännöllisestä olemassaolosta, toiminnasta ja tarkoituksesta. Kuten teologi Stanley Hauerwas on seurakunnan perimmäiseen olemukseen liittyen sanonut, olennainen kysymys ei ole, onko Jumala olemassa, vaan olemmeko me.
Dogmeihin liittyy perustavanlaatuisella tavalla ilmestys, tässä tapauksessa niin sanottu erityinen ilmestys. Ilmestyksen konteksti ei juutalaisessa ja kristillisessä ajattelussa ole ihmisen sisin uskonnollinen kokemus ja olemus, vaan Siinain vuori, jossa raamatullisen kertomuksen mukaan Jumala ilmestyi ja antoi Israelille kymmenen käskyn lain. Ilmestys tuo järjestystä ja rationaalisuutta maailmaan, jota muuten hallitsisi joko kunkin ihmisen spontaaneihin kokemuksiin perustuva vapaa valinta tai omalakisten poliittis-yhteiskunnallisten yhteisöjen luomat kollektiiviset arvot.
Tietysti ateismi on yksi varteenotettava vaihtoehto todellisuuden jäsentelemiseksi. Kuitenkin jälkimodernina aikana se on edelleen pitänyt paikkansa marginaali-ilmiönä, jonka imago on yhtä huono kuin uskonnollisen fundamentalismin. Jyrkkä ateismi ja fundamentalistinen uskonto ovat niin selkeästi saman kolikon kaksi kääntöpuolta, että ajattelevan ihmisen ei tarvitse edes valita näiden kahden väliltä. Aina vain harvinaisempaa on aito ateismi, joka ilmenee velttona välinpitämättömyytenä Jumalaa kohtaan ja koko Jumalaa koskevan kysymyksen mielettömyytenä. Sankarillinen Jumalan olemassaolemattomuuden julistaminen kielii syvästä Jumalan tarpeesta ja siitä seuraavasta pettymyksestä. Samalla tavalla jyrkkä fundamentalismi, kuten jokainen sitä läheltä seurannut voi todeta, on merkki syvälle juurtuneesta epäilyksestä ja hengellisen itsetunnon heikkoudesta.
Yhteiskunnallinen sekularismi vahvasti luonnontieteisiin kytkeytyvänä ilmiönä ei ole kristinuskon merkittävä vihollinen. Äärimmilleenkin vietynä se on korkeintaan länsimaisessa yhteiskunnassa syntynyt kristillinen harhaoppi. Sekularismi on rakentanut pesänsä kristillisen teologian luomalle maallisen regimentin alueelle, jossa se toteuttaa yhteiskunnallista näkyään huonon teologian turvallisessa syleilyssä. Moderni sekularismi on ajoittain unohtanut alkuperäisen näkynsä uskontojen pluralismista ja tasa-arvoisesta osallistumista politiikkaan, ja korvannut sen kuvitelmalla "ei-uskonnosta".
Jokainen uskonasioihin henkilökohtaisesti sekaantunut tietää kokemuksesta, että rationaaliset argumentit ulottuivat uskonratkaisua tehtäessä tai uskon perusteita arvioitaessa vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät johtaneet lopullisen päätöksen tekemiseen. Samaten uskovainen ihminen huomaa toistuvasti kulkevansa uskon ja järjen dialogisella alueella kykenemättä koskaan täysin erottamaan niitä toisistaan. Ulkopuolelta tulevat autonomista järkeä tai puhdasta uskoa vaativat viestit aiheuttavat lähinnä ylimääräistä sekaannusta.
Hauerwas, Stanley (2011). Facing God in the Face of Nothingness. ABC Religion and Ethics. www.abc.net.au/religion/articles/2011/12/15/3391737.htm.
Milbank, John (2012) The Last of the Last: Theology, Authority, and Democracy. Teoksessa An Eerdmans Reader in Contemporary Political Theology. Grand Rapids/Cambridge: William B. Eerdmans Publishing Company.
Milbank, John. The Myth of the Secular. IDEAS with Paul Kennedy. CBC Radio, 29.10.2012. www.cbc.ca/player/AudioMobile/Ideas/ID/2297996313/.
Žižek, Slavoj (2004). www.youtube.com/watch?v=4QZlz3F2hVY.
Otsikkokuva: Charles Filiger, Ange gardien avec une guirlande, 1892. Wikimedia Commons.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti